Scroll down to read in English
Mitä!?! Ei reseptiä, ei askartelua? Mikä ihmeen kirjoitus tämä sitten on.
No, tämä on ajatuksia, mietelmiä, mielipiteitä, muistelua ja kaikkea siltä väliltä. Oma tupa, oma lupa pätee varmaan blogiinkin.
Eikö olekin ihan tavallista, että juhla-aikaan ja varsinkin vuoden päätteeksi miettii asioita tavallista syvemmin? Käy läpi mennyttä vuotta, kautta tai hetkeä. Suunnittelee tulevaa, toivoo ja haaveilee. Murehtii hieman, heittäytyy melankoliaan ihan vaan huomatakseen kuinka paljon kaunista on ympärillä. Tätä olen ajatellut nyt tekeväni ihan näin julkisesti, kirjoittaen. Ehkä voisin jakaa ajatuksiani hieman aiheittain, että pysyn itse kyydissä mukana. Tapanani on heittelehtiä virran mukana, niin että ranta katoaa. Ei siinä voi kukaan muukaan sitten mukana pysyä.
Ruoka. Tämä välttämättömyys, pakko, ravinto, polttoaine. Vai onko se rakkaus, himo, intohimo, ajanviete tai rakkain harrastus? Miten paljon ruokaan liittyykään tunteita ja kokemuksia! Se on jokapäiväinen puheenaihe, hyvässä ja pahassa. Syödäänkö liikaa, liian vähän, vääriä ruokia, itse tehtyä vai valmista. Ruokaa liittyy nautintoa, jakamista, pakkoa ja pakkottamista. Hirveä määrä syyllisyyttä teet niin tai näin. Voi ei!
Minulle ruoka on rakkaus ja rakas harrastus. Arjen välittämistä. Teen mielelläni ruokaa ja erittäin mielelläni jaan sen ystävien ja perheen kanssa. Syömme semi-terveellisesti. Tavallisesti kiinnitän huomiota raaka-aineisiin ja siihen, että syömme tasapainoisesti kaikkea. Ja sitten tietysti herkuttelemme. Olen opetellut herkuttelemaan ilman kamalaa syyllisyyttä. Arvostan kotiruokaa ja vahvasti uskon, että kun tiedät mitä lautasella on, on nauttiminen helppoa. En kuitenkaan koskaan, ikinä, tuomitse, arvostele tai teilaa, jos haluat syödä valmisruokaa, käyttää eineksiä tai syödä ulkona. Jokaisen pitää saada valita oma tiensä. Kannustan ja innostan kyllä kokkaamaan itse, monestakin syystä. Kannattaa kokeilla, siihen saattaa ihastua! Ainoa mihin saatan sortua on ihmettely miksi ihmiset ryntäävät ruokatrendistä toiseen. Imevät itseensä aivan kaiken mitä ruokateollisuus vaan ymmärtää keksiä.
Harrastukset. Mikä ihana aihe! Pitääkö jokaisella olla harrastus? Mikä on harrastus? Jaa-a. Ei pidä, mielestäni. Ei ole pakko harrastaa, vaikka siltä joskus tuntuu, kun asiasta jutellaan. Joskus tulee tunne, että on pakko hankkia harrastus, ihan pakko, jotain, mitä vaan, just nyt, kun kaikki muutkin. Ja sitten iskee väsymys, ei huvita, ei jaksa. Harrastuksesta tuli rasite. Ehkä olisi tosiaan hyvä miettiä mikä on harrastus? Pitääkö sen olla jotain kallista, joku tapahtuma johon mennään tiettynä aikana, jotain ohjattua ja säännöllistä, vai mitä se voisi olla? Minun mielestäni voit hyvin harrastaa töihin kävelyä, siivousta, kokkausta, puiden tuijottelua, pilvilinnojen rakennusta, haaveilua, nukkumista jne. Tai perinteisemmin käsitöitä, lukemista, juoksua, hiihtoa, maalausta, puutarhaa, postimerkkeilyä jne. Ajan viettäminen on harrastus, mieti mikä tapa sinulle sopii, älä juokse tässäkään trendin perässä. Kokeile, hämmästy ja ole armollinen, jos et innostu.
No, kaikki varmasti aavistavat ja tietävät minulle rakkaat harrastukset. Kokkailu, lukeminen, askartelu ja käsityöt, siinä ne rakkaimmat. Pikku liikunta, kyllä joo, mutta ei ole rakkain harrastus, vaan tiedostan, että tekee minulle hyvää. Matkustus, toki, mutta kovin usein ei siihen pysty. Matkustan myös siis unelmissa, ihan joka päivä! Omat harrastukseni voisin määritellä asioina ja tekemisinä, jotka tuottavat minulle iloa, nautintoa, haasteita, onnistumista, kokemuksia, tuotoksia, käyttötavaroita, hyvää oloa. Koskaan ei ole pakko, koskaan ei ole kiire harrastaa. Olen oppinut luopumaan paljosta minulle turhasta, jotta ehdin tehdä asioita, jotka ovat mieluisia. Nukkekoti, ihanaa puuhaa. Melko uusi harrastus minulle. Olen tehnyt minimaailmaa ehkä noin kolme vuotta. Kurkkaa tänne ja tänne.
Siivous. Hah! Voiko tämä olla harrastus? No ei kai… Mutta ehkä silti? Taitaa olla itse asiassa oikea välineurheilu. Ainakin minulle. Joku hankkii uudet sukset, joku pyörän tai auton. Toinen jahtaa uusinta tietokonetta ja joku satsaa tyylikkääseen saliasuun. No, minä luuraan siivoushyllyn luona kaupassa ja katselen pölyhuiskia, liinoja ja moppeja. Imurit on ihania! Siivouksesta olen kirjoittanut tännekin ihan erikseen. Naurettavaa jonkun mielestä, mutta minulle mielenkiinnon kohde, iloa tuottava asia, siispä harrastus.
Työ. No työ ei ainakaan voi olla harrastus! Se on TYÖ, täysin eri asia kuin harrastus. Harrastus on työn vastakohta, eikö niin? Sitä on tähän ikään ehtinyt käydä töissä, jos jonkinlaisissa. Joku työ on antanut paljon ja joku vienyt kaiken. Työkavereiden kanssa olen ollut onnekas. Olen ollut osana montaa työyhteisöä, jossa on out loistavia tyyppejä ja joka yhteisöstä minulla on vielä ystäviä ja kontakteja. Olen onnekas! Työminäni on suorittaja. Olen aina ollut ahkera, tunnollinen ja tehnyt paljon töitä. Useimmiten koska olen nauttinut siitä ja olen kokenut onnistumista. Pitkät päivät ei ole juuri haitanneet, tai ehkä ovat, mutta en ole sitä siinä tilanteessa ymmärtänyt. Vasta kun terveys muistutti minua siitä, että nyt on aika muuttaa ja muuttua, ymmärsin, että aivan toisella otteella voi töitä tehdä. Työtä voisi siis harrastaa. Kyllä! Tällä hetkellä olen upean työyhteisön jäsen. Organisaatio on moderni, itseohjautuva, ei siis esimiehiä. Loistavaa! Vaikka historiassa esimieheni ovat pääsääntöisesti olleet mukavia, niin esimiehinä heitä en ole tarvinnut, enkä ole kokenut saaneeni heiltä mitään arvokasta nimenomaan esimiehinä. Ihmisinä kyllä. Nykyinen työyhteisöni on arvostava, kannustava, palkitseva. Sellainen, jonka saa helposti kuulostamaan kliseeltä, haaveelta ja utopialta. Mutta totta se on!
Perhe. Tästäpä vasta juttua riittäisikin. Aihe, jota toki pysähdyn pohtimaan usein, en vain näin vuoden päätteeksi, tasetta tehdessä. Lapsuuden perhe eri vaiheissaan, oma perhe ennen ja nyt. Mitä kaikkea valtavaa mahtuu kumpaankin. Lapsuuden perheestä mietiskelen kauniita muistoja, joista niin moni liittyy mummiin. Mummin mainitsinkin artikkelissa piimäjuustosta. Mummia ei vain voi liiaksi muistella. Kaipaan häntä, mutta olo ei tule kaipauksesta tuskaiseksi vaan valoisan iloiseksi ja onnelliseksi. Lapsuuden perheestä kaipaan myös veljeäni, joka kuoli äkillisesti 44-vuoden iässä. Tietysti veljestä tulee mieleen hurjan paljon lapsuuteen liittyvää. Ai kamala miten paljon tappelimme jossain vaiheessa. Onneksi saimme elää yhdessä myös aikuisina, jolloin tappelut ja muut lapsuuden ja nuoruuden kinat oli selvitetty ja kaukana.
Äiti ja isä elävät vielä. Heidän elämässään on ollut lähiaikoina suuri muutos, kun muuttivat pois lapsuudenkodistani kerrostaloon. Kaikki näyttää menneen hyvin ja ovat kotiutuneet. Minulle tämä on tainnut olla suurempi juttu kuin heille. Huomaan kuinka aina voimakas isäni heikkenee. Ehkä oli aika luopua pihatöistä ja ottaa rauhallisemmin. Pakko kyllä myöntää, että lapsuudenkodin ”häviäminen”, sen paikalle on rakennettu kerrostalo, on ollut rankka kokemus. Samalla tontilla oli myös mummin lämmin ja kaunis puutalo. Sitä kaipaan eniten.
Entä sitten oma perhe? Tämä porukka, joka on minusta tehnyt vaimon ja äidin jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Siis mitä? Yli 30 vuotta?? Kyllä tätäkin kannattaa miettiä ja pohtia, miten ollaan onnistuttu tässä? Paljon mahtuu näihin vuosiin. Kauniita muistoja ja surullisia asioita. Herkkiä hetkiä ja upeita tapahtumia. Ensin meitä oli kaksi. Pian kolme. Sitten olimmekin jo nelihenkinen perhe ja vihdoin viisihenkinen. Joskus en ollut varma montako meitä oli, kun lasten kaverit liittyivät seuraan. Nyt tuntuu, että meni vain hujaus kun ensimmäinen lapsi muutti kotoa ja meitä oli taas neljä. Sopiva määrä ostaa laskiaispullia, niinkuin poikani huomautti. Meitä on kohdannut myös valtava suru, tuska ja järkytys. Yksi lapsistamme on kuollut. Ja niin meitä oli kotona kolme. Miten tästä eteenpäin? Jotenkin sitä oli pakko oppia elämään tuskan kanssa ja jatkaa matkaa. eikä aikaakaan kun meitä oli kaksi. Näin se elämänrata menee. Onneksi luku on taas nousussa. Perheeseen on liittynyt miniä! Ja vaikka meillä on eri osoitteet, kannan lapsiani, ja miniääni, mukanani joka päivän joka hetkessä.
Aika. Ajan käsitys, sen nopea kulku ja merkitys pohdituttaa näin vuoden vaihtuessa. Lapsuuden ja nuoruuden sitä kulkee hyvin pitkälle koulun aikataulujen mukaan ja vuosi rakentuu lukukausista ja lomista. Työelämässä aikaa määrittää viikot, arki ja toisaalta viikonloput ja lomat. Vuosi jakautuu mielessä eri tavalla riippuen siitä missä elämäntilanteessa ja vaiheessa olen. Arki kulkee hitaammin kuin loma, eikö vain? Lasten synnyttyä tapahtui ajan kulumisessa ja aika käsityksessä valtava muutos. Hyvin vaikeaa selittää mitä kävi, sillä tavallaan aika pysähtyi, juuri siihen hetkeen ja lapsesta nauttimiseen, toisaalta kiireeseen ja väsyyn, mutta toisaalta aika laukkasi eteenpäin ja tuntui, ettei voi millään pysyä mukana! Ajoittain tuli paniikki, että ehdinkö varmasti nauttia vauvaiästä, ehdinkö painaa mieleeni tärkeät hetket ja ehdinkö elää itse. Tiimalasi on oikeasti loistava ajan mittari. Juuri niin aika kuluu, hiekka valuu kapeikon läpi. Ensin tuntuu, että se valuu hitaasti ja hiekkaa on valtavasti! Hiekka muotoilee kuviota ja siinä näkee värien kirjon. Loppua kohden hiekka alkaa valua nopeammin ja nopeammin. Sitä on hurjan vähän jäljellä! Se loppuu! Ja niin jossain vaiheessa se viimeinen pikku hiekanmuru läpäisee suppilon. Tiimalasia voi ajatella yhtenä vuotena ja tietysti koko elämänä. Juuri nyt alkaa tämän vuoden hiekanjyvät olla melkoisen vähässä ja siksi intouduin jo läpi valunutta hiekkaa tarkastelemaan.
Jatkan itsekseni pohdiskelua, tilintekoa, haaveilua ja suunnittelua. Mielenpuhdistus on hyvä juttu silloin tällöin. Ympärillä on valtavasti ihania asioita ja juuri nyt, tällä hetkellä, pomppaavat ne silmieni eteen. Wau miten ihania hiekanjyviä kohdalleni on valunut!
Lämmintä Joulua kaikille ja upeita asioita tiimalasiinne ensi vuonna!
What!?! No reciepe, no crafting? What kind of a writing this is then.
Well, this is thoughts, opinions, remembering and everything in between.
Isn’t it normal for things to get deeper than usual during the festive season and especially at the end of the year? Go through the past year, precious moments. Design for the future, hope and dream. Worrying a bit, becoming it into the melancholic just to find out how beautiful it is around you. Maybe I could share my thoughts in subjects so I stay focused.
Food. A necessity, food, fuel. Or is it love, lust, passion, entertainment or the most beloved hobby? How much do emotions and experiences relate to food! It’s a daily topic, in good and bad. Eating too much, too little, wrong food, self-made or ready meals. Food involves enjoyment, sharing. A terrible amount of guilt!
For me, food is love and a dear hobby. Caring for people around me. I love to cook and love to share it with friends and family. We eat semi-healthy. I usually pay attention to the raw materials and to the balance of eating everything. And then, of course, we enjoy it. I have learned to eat yummies without the awful guilt. I appreciate home cooking and strongly believe that when you know what it is on the plate, it is easy to enjoy. However, I never, ever, judge, criticize if you want to eat ready-made meals or eat outdoors. Everyone has to choose their own way. I encourage and inspire to cook at home for many reasons. You might want to try it out! The only thing I may fall into is the wonder why people rush to the food trends. They absorb everything that the Food Industry does.
Hobbies. What a wonderful subject! Should everyone have a hobby? What is a hobby? Sometimes you might feel that you have to get a hobby, just forced, something, but just now, like everyone else. And then you get tired, don’t worry, you don’t have to. Maybe it would be good to think about what a hobby is? Does it have to be something expensive, an event that goes on at a given time, something controlled and regular, or what could it be? I think you can do a great job in walking, cleaning, cooking, staring at the trees, building and the clouds, dreaming, sleeping, etc. Or more traditional like crafts, reading, running, skiing, painting, gardening, etc. Spending time is a hobby , don’t run after the trends.
Well, everyone surely knows my dear hobbies. Cooking, reading, crafting, that’s the most loved ones. Little exercise, yeah, but not the dearest hobby, but I know it does me good. Traveling, of course. I travel also in dreams, every day! My Hobbies could be defined as things and deeds that give me joy, enjoyment, challenges, success, experiences, outputs, good feeling. Never forced, never in a hurry to practice. I’ve learned to give up a lot just to have time for my hobbies. Doll house, wonderful. Pretty new hobby for me. I’ve done miniatyres for about three years. Take a look here and here.
Cleaning. Huh! Can this be a hobby? Well, I guess … Someone acquires new skis, some a bike or a car. Another chase after the latest computer and somebody wants a cool gym outfit. Well, I’m spying at the shop shelf for dusters, cloths and mops. Have written here about my cleaning habbits. Ridiculous to someone, but for me happiness.
Work. Well work can’t be a hobby! It’s WORK, a completely different thing from a hobby. Hobby is the opposite of work, isn’t it? Some work has given a lot and someone took it all. With my colleagues, I have been lucky. I have been a part of many working communities. From every community I still have friends and contacts. I am lucky! I’ve always been a hard-working, conscientious person. In most cases, because I’ve enjoyed it and I have experienced success. The long days have not really mattered. Only when health reminded me that now is the time to change, I realized that you could work less. Currently I am a member of a great community. The organization is a modern, self-directed, not managerial. Brilliant! Although in my history, my superiors have generally been nice, I have not experienced anything precious about them precisely as superiors. As persons, yes. My current work community is appreciative, supportive, rewarding. One that can easily sound like a cliché, dream and utopia. But it is true!
Family. A subject that I often consider and only at the end of the year, when making the balance sheet. Childhood family in different stages, own family before and now. From my childhood family, many beautiful memories associate with grandma.
Check her out in the article about dairy cheese. Grandma can’t be remember too much. I miss her, memories are bright and happy. I also miss my brother who died suddenly at the age of 44.
Of course, my brother comes to mind in many things related to childhood. Oh, how terrible we fought at some point. Fortunately, we were able to live together as adults, when fighting and other troubles of childhood and youth were cleared.
My mother and father are still alive. There has been a big change in their lives in the near future when they moved out of my childhood home to an apartment building. Everything seems to have gone well. For me, this has been a bigger deal than for them. I notice how my strong father is getting weak. Perhaps it was time to give up the garden and take it quieter. I must admit that the ”disappearance” of my childhood home, (an apartment building, has been built on it’s place), was a hard experience. The same plot also had granny’s warm and beautiful wooden house. I miss it the most.
What about my own family? This group that has made me a wife and mother for over thirty years. Excuse me? More than 30 years ?? Yes, it is worth thinking about it. Much fits in these years. Beautiful memories and sad things. Sensitive moments and great events. First we were two. Soon three. Then we were already a family of four and finally five. Sometimes I wasn’t sure how many of us were when the kids’ friends joined us. Now it feels like just a flash when the first child moved from home and there were four of us. A suitable amount to buy buns, as my son pointed out. We have also been faced with enormous grief, pain and shock. One of our children died. And so there were three at home. How about from now on? Somehow we were forced to learn to live with the pain and continue the journey. And not long when we were two again. That’s how it goes. Fortunately, the figure is on the rise again. The family has gotten a daughter in law!
Time. Thinking about time, it’s speed, and importance, will reflect on me at the turn of the year. Childhood and youth goes very far according to school schedules and the year is based on semesters and holidays. In working life time sets in weekdays and on and holidays. The year is divided in a different way, depending on what life situation and stage I am. Weekdays go slower than a holiday, right? When children were born, there was a tremendous change in time. It is very difficult to explain what happened, because in a way, the time stopped, just to that moment, enjoying the child, and on the other hand, the hurry and tiredness. And then time went forward fast! From time to time, there was a panic that could I enjoy the baby, whether I could remember the important moments and whether to live myself. An hourglass is really a great time measurer. Just as the time passes, the sand runs through the narrow aisle. At first it feels slow and the quantity of sand is huge! The sand shapes into a pattern and you can see the spectrum of colors. Towards the end, the sand begins to run faster and faster. There’s a little of it left! It ends! And at some point, the last little sand crush passes through the funnel. The hourglass can be thought of for one year and of course for the rest of your life. Right now, this year’s sand is starting to be quite low and I felt happy to look at the sand that had already passed through.
I will continue to think, ponder, dream and plan. Purification is a good thing from time to time. There is a tremendous amount of wonderful things around and right now, at this moment, they are bouncing in front of my eyes. Wau how wonderful sand grains have been given to me!
Wishing you all a warm Xmas time and wonderful things for the new year!
goodlifebyme.com 